Juha ja Elias päätti lähteä junalla pohjoiseen. Eilen he sit lähtivät ja mulla oli ikävä jo ennenkö ehtivät lähteäkkään. En oo Eliaksesta ollut erossa yön yli ja heti kerralla tuli muutaman päivän ero ja 600 kilometrin välimatka.
Ilta meni itkiessä samoin osittain yökin.
Aamulla heräsin puhelimen soimiseen -Juha soitti ja kertoi päässeensä ehjänä perille. Voi kun oli helpottavaa. Ennen nukkumaan menoa selasin nettisivuja, että onko missään tapahtunut juna-onnettomuutta. Olihan sattunut, mut ei Suomessa.
Mulla on hirvittäviä kauhukuvia koko ajan mielessä. Elias oli sylissäni eilen klo 20.10 ja mietein kuumeisesti oliko se viimeinen kerta. Mitä tahansa voi sattua!
Mä tunnen tällä hetkellä suurta ikävää ja suunnatonta luopumisen tuskaa.
Huomenna esikoiseni Juho täyttäisi 7 vuotta. Siitä tämä pelkoni ehkä juurtaakin.
Juho on tässä kuvassa 3 vrk:n ikäinen
Mulla on ihan avuton olo, koska ei tarvi singota sinne tänne Eliaksen perässä. Tätähän mä kaipasinki, mut oisin tarvinu ensin harjoittelua. Nämä päivät kyllä kasvattaa mua äitinä, siitä oon ihan varma.
Mun täytyy yrittää lukea kasvintuhoojat-tenttiin, mut ajatukset karkailee.
On ikävä äitin pupusta
Kommentit