Haastan jokaisen kertomaan blogissaan jostakin pettymyksestään, joka vieläkin kaivertaa. Vastaan tähän Tiulia-Tein haasteeseen.

Harrastin pikku-tyttönä kovastikkin eri heppajuttuja. Ensin ratsastelin silloin tällöin ja roikuin talleilla. Murrosiän kynnyksellä aloin käymään isäni serkun ravitallilla. Käytiin raveissa ja oltiin hengessä mukana. Hoidin kaunista suomenhevosoria nimeltä Poluri. Eräänä päivänä isäni kertoi ilouutisen; Huomenna lähdetään hakemaan sinulle oma ravuri. Tamman nimi on Taru-Leija ja luonteeltaan uskomattoman säyseä. Jipii, jipii, voi sitä heppahullun onnea! Isäni tuli seuraavan päivän iltana tyhjin käsin takaisin-ilman tammaa. Kaupat oli peruttu ja nuoren tytön sydän huusi tuskaa ja pettymys oli valtava. Eipä mennyt kovin kauaa, kun hevoset jäi ja pojat astui kuvioihin. Siitä on muuten tehty kuulemma tutkimustakin, että tyttöjen ensirakkaus on monestikin hevonen tai poni ennen kuin pojat astuu kuvioihin. Voi kun nyt tunnen elävästi sen pettymyksen tunteen ja kuinka tunsin maailman pysähtyvän.

Kunpa voisin vielä isälleni kertoa, että olen päässyt jo asian yli...